Suomen työmarkkinalainsäädäntö on monelta osin peräisin ajalta, jolloin maailma oli aivan toisenlainen. Tätä valottaa tuoreessa kirjassaan Veljeskunta (Gummerus) Anders Blom, yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen vuosikymmeniä osallistunut kokoomuslainen.

Kiinnostavaa antia Blomin kirjassa on katsaus ay-jäsenmaksujen verovähennyskelpoisuuden ja työehtosopimusten yleissitovuuden syntyyn. Molemmat ovat olleet kuluvalla vaalikaudella tapetilla.

Yleissitovuutta nykyisessä muodossaan on vastustanut viime aikoina etenkin Suomen Yrittäjät, ja ay-maksujen verovähennys on hiertänyt joitain oikeistopoliitikkoja.

Ay-jäsenmaksujen tilittäminen siirtyi yrityksille laajassa mitassa vuoden 1968 tehdyn Liinamaa I:ksi nimetyn ensimmäisen tulopoliittisen kokonaisratkaisun yhteydessä.

”Palkkojen ohella sovittiin, että indeksiehdot poistetaan, hallitus saa poliittiset valtuudet säädellä hintoja ja vuokria, ammattiliittojen jäsenmaksujen perintä ja tilittäminen annetaan työnantajalle ja jäsenmaksusta tehdään vähennyskelpoinen tuloverotuksessa. Pääministerinä oli Mauno Koivisto, jonka hallitus aloitti maaliskuussa 1968”, Blom kirjoittaa teoksessa, joka pohjautuu hänen väitöskirjaansa.

Sopimuksen tekivät työnantajien puolesta Päiviö Hetemäki ja SAK:sta Niilo Hämäläinen. Hallitusta edusti valtakunnansovittelija Keijo Liinamaa.

Työantajille oli tärkeää, että kommunistit eivät saaneet päätäntävaltaa tärkeissä työntekijäliitoissa. Demarit onnistuivatkin pitämään hallussaan esimerkiksi Metalliliiton, joka nykyisin tunnetaan fuusion jälkeen Teollisuusliittona.

”Jäsenmaksuperintäsopimus oli lopulta rajattu toimenpide vaikuttaa palkansaajien keskinäisiin poliittisiin voimasuhteisiin Metallityöväen Liitossa, mutta sen taustalla oli pelko, että kommunistien vaikutusvalta lisääntyisi ay-liikkeen piirissä 1970-luvulla”, Blom arvioi.

Ay-maksun perintäsopimus verohuojennuksineen lisäsi luottamusta työmarkkinaosapuolten ja valtion välillä. Palkansaajista tuli Blomin mukaan yritysjohdolle ”sidosryhmä” ja osa yrityksen luottamuspääomaa.

Hän arvioi, että jäsenmaksujen perintäsopimus näyttää osaltaan heikentäneen kommunisteja ammattiliitoissa. Jyrkkään kommunismiin pohjautunut neuvostoliittolainen järjestelmä murskasi noihin aikoihin itäisessä Keski-Euroopassa vapaudesta unelmoineet yhteiskunnalliset liikkeet kovin ottein.

Jäsenmaksujen perintäsopimus ja verohelpotus räjäyttivät liittojen jäsenmäärät kasvuun. Esimerkiksi SAK sai 1970-luvulla puoli miljoonaa uutta jäsentä.

Yleissitovuuden historia on yhtä lailla mielenkiintoinen. Sen puolesta oli alun perin puhunut jo 1960-luvun alkupuolella stalinismia vastustanut enemmistökommunisti, Rakennusliiton puheenjohtajana sittemmin toiminut Erkki Salomaa, mutta lainsäädännöksi se muuttui 1970.

Blom kertoo, kuinka sosialidemokraatit olivat vastustaneet valmisteluvaiheessa yleissitovuutta, koska se tuotti arvioiden mukaan ”vapaamatkustajien ongelman”. Laki meni lopulta eduskunnassa heittämällä läpi äänin 147–19.

”Ilmeisesti yleissitovuus yhdisti lopulta liike-elämää ja sosiaalidemokraatteja. Se syntyi vasemmistoenemmistöisessä eduskunnassa viime hetkellä. Siksi se oli jonkinlainen poliittinen vahinko, josta kuitenkin tuli yksi keskeisimmistä fundamenteista työmarkkinayhteistyön seurauksena”, Blom kirjoittaa.

Yleissitovuus ei Suomen työmarkkinoita kuitenkaan rauhoittanut, vaikka työantajat ilmeisesti toivoivat niin.

Blom viittaa Jouko Marttilan ja Heikki Pursiaisen tekemään raporttiin, jonka mukaan ”Metallin pitkä lakko ja muut poliittiset lakot tekivät 1970-luvusta synkimmän ajanjakson työtaistelujen historiassa”.