– Minusta on mielenkiintoista, että Koskelaa pidetään Suomessa hyvän johtamisen esikuvana ja Lammiota huonon johtamisen irvikuvana, elokuvatuottaja ja -käsikirjoittaja, Aalto-yliopiston elokuva- ja tv-tuotannon professori Aleksi Bardy sanoo Helsinki-filmin toimistolla.

Tänä iltana sadat tuhannet suomalaiset asettuvat jälleen tv:n ääreen katsomaan jatkosotaan sijoittuvaa Edvin Laineen elokuvaa Tuntematon sotilas (1955).

Koskela on Tuntemattoman sotilaan vaatimaton ja hiljainen vänrikki, jota koko joukko-osasto arvostaa. Luutnantti Lammio on Koskelan vastakohta – pomottava pikkunilkki, jolle nauretaan niin selän takana kuin päin naamaa.

Bardyn mielestä Väinö Linnan samannimiseen romaaniin perustuva elokuva on enemmän kuvaus miesvaltaisesta, suomalaisesta työyhteisöstä ja sen sisäisistä jännitteistä kuin sodasta, pelosta ja väkivallasta.

Jännitettä Koskelan ja Lammion välille luo etenkin alikersantti Rokka, erinomainen sotilas ja seuramies, talvisodan nähnyt veteraani, joka ei suostu teitittelemään kokemattomampiaan.

Mikäli elokuvasta haluaa saada jotakin uutta irti, Bardyn mielestä kiinnostavaa seurattavaa on juuri Lammion, Rokan ja Koskelan välinen kolmiodraama. Bardyn mukaan kaikkia kolmea hahmoa katsoessa olisi syytä kyseenalaistaa tulkinta, jota elokuva tarjoaa.

Bardylla on vuosia ollut enemmän tai vähemmän suunnitteilla tähän kolmiodraamaan perustuva Rokka-niminen elokuva. Hänen mielestään Laineen elokuvassa ylempien upseerien pikkumaisuus ja käskytys ovat pintaa verrattuna siihen, että he ovat sitoutuneita hoitamaan sotaprojektin päätöksen.

– Jos ajatellaan sotaa projektina, joka on hoidettava, niin Lammio on vastuunkantaja ja Koskela jossain määrin vastuunpakoilija, Bardy sanoo.

Koskela osallistuu kiljunjuontiin joukko-osastonsa kanssa ja antaa luvan olla ”kuin Ellun kanat”.

Ihmekös, että osaston ja katsojan sympatiat kääntyvät Koskelan puolelle.

– Suomalaisilla työpaikoilla on hyvin paljon keskijohtoa, joka luulee olevansa vähän niin kuin Koskela. Täällä mä istun miesten kanssa ja jutustelen. Syyn vieritän ylemmälle johdolle, Bardy naurahtaa.

Bardy uskoo Koskelan ”flegmaattisuuden” johtuvan siitä, että oma henki ei ole hänelle tarpeeksi kallis. Maattomalta ja perheettömältä Koskelalta puuttuu tulevaisuudenusko.

Rokka puolestaan painaa eteenpäin Kannaksen maatilkku ja raskaana oleva vaimo mielessään. Hän uskoo, että jos oikein kovasti tappelee, sota loppuu ja päästään kotiin.

”Sodat loppuu sotimalla”, hörähtää Rokka.

Bardyn mielestä Rokalla ei ole havaittavissa isänmaallisia tunteita.

– Se haluaisi vain peltotilkkunsa takaisin ja ajattelee, että kun hän on koko elämässään saanut asiat kovalla työllä, tämä menisi samalla tavalla.

Rokka joutuu kuitenkin pettymään, sillä sota loppuu, kun niin päätetään.

– Ehkä on ollut kansallisesti tärkeää antaa kuva, että uhri ei ollut turhaan annettu. Että me tavalliset kansalaiset teimme sen huolimatta herrojen keekoilusta, vaikka se ei valitettavasti ole kovin realistinen ajatus. Tavallinen kansa ei sotaa koskevia päätöksiä tehnyt, eikä olisi voinutkaan tehdä. Onnistumiset ja epäonnistumiset ovat sodan johdon ansiota, Bardy sanoo.

Rokka asettuu jatkuvasti vastakkain ylempiensä kanssa, kieltäytyy seisomasta rivissä ja teitittelemästä kokemattomampiaan. Sellaista suomalaiset tuntuvat arvostavan.

Lukuisien lentävien lauseiden lisäksi Tuntematon sotilas on jättänyt perinnöksi väkevän herravihan.

– Herraviha on hyvää suomalaista perinnettä silloin, kun se tarkoittaa, että ihmiset luottavat omaan arvostelukykyynsä eivätkä suostu noudattamaan typeriä ohjeita. Se on huonoa perinnettä silloin, kun oletetaan, että projekteja voidaan johtaa narusta työntämällä, Bardy pohtii.

Koko kansan karnevaali

Elokuvana Laineen Tuntematon sotilas kertoo Bardyn mielestä eniten 1950-luvun henkisestä ilmapiiristä ja ajan sotakäsityksestä.

– Ainahan epookki kertoo enemmän valmistumisajankohdastaan kuin siitä ajasta, jota se esittäää kuvaavansa, Bardy toteaa.

Kun Linnan kirja ilmestyi vuonna 1954, osa suomalaisista tuomitsi sen suoranaisesta sankarillisen sotamuiston halventamisesta. Ei ehtinyt kulua kuin vuosi, kun filmatisoinilla luotiin jälleen myyttinen, yhtenäinen suomalaisuus.

Elokuva on kuin muistojen kultaama sotienjälkeinen 1950-luvun yhtenäiskulttuuri. Se pyrkii yhdistämään koko kansakunnan yhteen joukko-osastoon.

– Sehän on sellainen koko kansan karnevaali. Siinä on jokaiselle jotakin, kaikki heimot ja murrealueet ovat mukana, Bardy kuvaa.

Bardy puhuu Laineen elokuvasta kuitenkin kunnioittavasti. Hänen mielestään se on puutteineenkin kansallisesti tärkeä ja hieno elokuva.

”Miksi hyviksillä on pahisten kypärät?”

Bardyn mukaan ajatus Rokka-elokuvasta on yhä ”passiivisesti olemassa”.

Elokuva menisi syvemmälle Rokan hahmon traagisuuteen. Siihen, miten sota ei lopukaan vaikka kuinka sotisi. Peltotilkku, jota vaimo niittää Kannaksella, karkaa ponisteluista huolimatta yhä kauemmas Rokan käsistä.

Tällä hetkellä Bardy ei kuitenkaan näe mahdollisuuksia rahoittaa suomalaista sotaelokuvaa. Bardyn mukaan sotaelokuvaa ei voi tehdä parin miljoonan euron budjetilla.

– Kuuden tai kymmenen miljoonan elokuvan rahoittaminen tästä aiheesta ei vaikuta mahdolliselta, Bardy sanoo.

Sotaelokuvan tekeminen on muuttunut 1950-luvulta. Silloin Laine saattoi tehdä suomalaisen elokuvan suomalaisille. Vuonna 2013 elokuvan pitäisi Bardyn mielestä olla vertailukelpoinen megalomaanisten, kansainvälisten sotaelokuvien kanssa.

Lisäksi suomalaisella sotahistorialla on fiktion kannalta eräs ikävä piirre. Bardyn mukaan ulkomailla on ihmetelty, miksi ”hyviksillä on pahisten kypärät”.

– Venäläisiä vastaan taisteleminen menee ulkomailla läpi, mutta liitto Natsi-Saksan kanssa tuottaa vaikeuksia, Bardy sanoo.

Yritämme miettiä, voisiko mikään yhdistää suomalaisia samalla tavalla kuin sota-aika. Lama? Thaimaa haaveineen ja tsunameineen? Ei tule mieleen.

Päädymme siihen, että parempi näin.

– Valitettavasti ne yhteiset kokemukset eivät yleensä ole kovin mieltä ylentäviä, Bardy toteaa.

Bardyn mielestä on hienoa, että suomalaisten minäkuvat ovat entistä monipuolisempia ja yhteyksiä ulkomaailmaan on enemmän. Jonkinlaista kaipuuta yhtenäiskulttuuriin tuntuu kuitenkin olevan ilmassa. Bardy sanoo huomanneensa saman.

– Ymmärrän niitä, jotka sitä kaipaavat. Se on hyvä kaipuun kohde, koska sitä ei voi mitenkään saada takaisin.