“[Alexander] Stubbissa on aineksia 2000-luvun Kekkoseksi.”

“Politiikka on yksi suuri päättymätön paradoksifestivaali.”

“Kevään 2015 eduskuntavaalien jälkeen Sipilä herätti Frankensteinin käsitehirviön jälleen henkiin ja ryhtyi työstämään yhteiskuntasopimusta hallitusneuvottelijan ja kansan viidenneksen mandaatilla.”

Näiden sutkautusten takana on Timo J. Tuikka (FT, YTM), joka ruotii tuoreessa kirjassaan Vuosisadan sankarit ja pelurit (Otava 2015) Suomen poliittista historiaa.

Tuikan arvion mukaan keväällä 2008 “alkoivat kansanvallan hullut päivät”. Ensin ulkoministeri Ilkka Kanerva (kok.) joutui eroamaan viestittelykohunsa seurauksena.

- Vain kuukausi pieneen asiaan kompastuneen ministerin eroa myöhemmin paljastui vuosisadan sinivalkoinen valhe, Tuikka kirjoittaa.

Tällä Tuikka tarkoittaa vaalirahaskandaalia, joka lähti keskustan silloisen eduskuntaryhmän puheenjohtajan Timo Kallin myönnettyä rikkoneensa vaalirahoituslakia, koska siitä ei saanut rangaistusta.

Tuikan mielestä Kalli on kuluvan vuosituhannen vaikutusvaltaisin suomalaispoliitikko, sillä hän oli ensin nostamassa Matti Vanhasta (kesk.) pääministeriksi ja “viisi vuotta myöhemmin laukaisi kansanvallan maanjäristyksen, joka tipautti Vanhasen pois pääministerin paikalta”.

- Äänestäjät piti tavoittaa kotisohvilta. Puolueita edustavat poliitikot tarvitsivat jatkuvasti lisää rahaa päästäkseen eduskuntaan ja hallitukseen. Rahaa oli elinkeinoelämällä ja ay-liikkeellä, jotka halusivat vastinetta satsauksilleen. 2000-luku oli otollista aikaa vaalituloksen muokkaamiseen. Poliittista korruptiota ei ollut 2000-luvun Suomessa olemassa, koska siitä ei puhuttu, Tuikka kirjoittaa.

Tuikan mielestä vaalirahakohu on Etelä-Euroopan velkakriisin ohella yksi avaintekijä Timo Soinin johtaman perussuomalaisten suosion nousulle. Tuikan sanoin perussuomalaisten vuoden 2011 vaalitulos oli “haiseva vastalause vanhojen puolueiden vaalirahaskandaalille”. Tuikan arvion mukaan perussuomalaisten luoman paineen seurauksena muut puolueet ovat viime vuosina siirtyneet kahden kärjen taktiikkaan, jossa puolueen puheenjohtajan rinnalla poliittista linjaa määrittää toinenkin johtohahmo. Paradoksaalista Tuikan mielestä on se, että perussuomalaisissa näin ei ole käynyt.

- Kansanvallan puhtauden vaalija Soini on suomalaisen harvainvallan puhtain ilmentymä.

- Raskain taakka Soinilla on pitää kasassa perussuomalaisuuden suunnatonta aatteellista illuusiota: suomalaisuusaatteita on yhden sijaan viisi miljoonaa. Kevään 2015 vaalien alla perussuomalaisten yhdenmukaisuuden paine lähenikin jo SKP:n sotien jälkeistä ajattelua, jossa vihollisille ei saanut antaa aseita oman puolueen toimintaa kritisoimalla. ”Älä ikinä vahingoita puoluetta”, kaikuu kritiikittömyyden uljas vaatimus menneisyydestä, Tuikka kirjoittaa.

Tuikka ilmoittaa kirjassaan ryhtyneensä kevään 2015 vaalien alla äänestyslakkoon. Tuikan mielestä vaalirahaskandaalin vuoksi olisi pitänyt järjestää uudet vaalit vuonna 2008. Lisäksi Tuikka on sitä mieltä, ettei kukaan tiedä, mitä eduskuntavaaleissa todellisuudessa äänestää.

- Äänestäminen on moraalitonta. Yrityksistäni huolimatta en voinut omalta kohdaltani tulla mihinkään muuhun lopputulokseen kevään 2015 eduskuntavaalien suhteen. Ketään muuta en yllytä uurnien kartteluun – jokaisen on tehtävä valinta omien arvojensa pohjalta. Äänestämiseni pahin moraalinen ongelma oli se, etten kahden vuosikymmenen selvitystyöstäni huolimatta ymmärtänyt, mistä eduskuntavaaleissa oikeastaan äänestetään, Tuikka kirjoittaa.

- Eduskuntavaaleista oli tullut niin epäpoliittinen tapahtuma, että kaikki puolueet mahtuvat tarpeen vaatiessa toistensa kanssa samaan hallitukseen vaalituloksesta riippumatta. Kansalaisten keskuudessa vaalitapa, jossa äänestettäisiin hallitusvaihtoehdoista (blokkivaalit) on nauttinut suursuosiota, mutta puolueille liian selkeä järjestelmä ei maistu, Tuikka väittää.

Jyrki Kataisen (kok.) hallitus koostui suuresta määrästä eri linjoilla olevia puolueita, sillä "jytkyn" saaneet perussuomalaiset eivät lähteneet hallitukseen vuonna 2011.

- Mikäli äänestysaktiivisuus tippuisi tästä vielä radikaalisti, sillä voisi olla demokratiaa paljon tervehdyttävämpi vaikutus kuin tällä tasolla, joka antaa puolueille ”luvan” jatkaa pimeiden korttien pelailuaan, Tuikka arvelee.

Tuikka tuntuu muutenkin olevan sitä mieltä, että poliitikot ajattelevat eri tavalla kuin kansalaiset. Tästä esimerkkinä hän näkee kokoomuksen sisäiset ristiriidat 2000-luvun alussa. Tuolloin puolueessa junailtiin ensin puheenjohtaja Ville Itälän, sitten eduskuntaryhmän puheenjohtajan Ben Zyskowiczin syrjäyttämiseksi.

- Kun pohditaan syitä siihen, miksi puoluepoliittinen osallistuminen ei kiinnosta kansalaismassoja, yksi vastaus on karu: valtava joukko karsiutuu jo alkumetreillä kroonikkopoliitikkojen rakastamaan puhelinrinkiin, oluttuoppijunailuun ja pikkupelailuun. Keskivertosuomalainen ei myöskään hypi tasajalkaa onnesta päästessään junttaamaan puoluekokoukseen. On päivänselvää, että poliitikoilla on erilaiset aivot, Tuikka kirjoittaa.

Pääministeri Juha Sipilän (kesk.) toimintatapaa Tuikka kuvaa näin:

- Hallituksen kilpailukykytavoitteet olivat hyviä, mutta yhteiskuntasopimuksesta puhuminen on julmaa pilkkaa tasaveroisia kansalaisia ja avointa demokratiaa kohtaan, kun sitä määritetään kabineteissa eduskuntavaalien jälkeen kansan lupia kysymättä.

Tuikka lupaa murtavansa äänestyslakkonsa heti, jos “puolueet kertovat ennen seuraavia eduskuntavaaleja edes sen, kenen kanssa ja millä ohjelmalla ne haluavat muodostaa hallituksen”.