”Kirja on ääni, joka oli lopultakin päästettävä sisältäni ulos”, kirjoittaa ulkoasiainneuvos ja entinen suurlähettiläs Matti Kääriäinen suurta huomiota saaneessa henkilökohtaisessa kehitysyhteistyöntekijän tilinpäätöksessään.

Kehitysavun kirous -kirjassaan (Into) Kääriäinen yksiselitteisesti tyrmää nykymuotoisen kehitysapujärjestelmän epäonnistuneeksi. Perusteesinä ja -perusteluna toimii se, että köyhyys on kyllä vähentynyt maailmassa, mutta ei niissä maissa, joihin kehitysapu on kohdistunut.

Vakavimpiin ongelmiin kuuluu Kääriäisen mukaan se, että pitkäkestoisten kehityshankkeiden vaikuttavuutta ja tuloksia ei seurata. ”Tiedän itse henkilökohtaisesti, että monista niistä hankkeista ei ole jäljellä yhtään mitään”, Kääriäinen sanoi Ylelle.

Vuonna 2012 oli toinen ääni kellossa, kun Suomen Mosambikin-suurlähettiläs Matti Kääriäinen vastasi Talouselämä-lehdessä arvosteluun, joka kohdistui Suomen kehitysapurahojen käyttöön ja valvontaan.

Kääriäinen kirjoitti tuolloin, että ikäviä väärinkäytöksiä paljastunut tilintarkastus ”osoitti, että valvonta toimii”. Vastineessa korostettiin kehityshankkeiden tarkkaa valvontaa ja kuvattiin mahdollisten väärinkäytösten yleensä paljastuvan.

Oliko tämä niin sanottua viran puolesta -puhetta, Matti Kääriäinen?

– Oli kyllä, Kääriäinen vastaa Uudelle Suomelle.

– Ne varmaankin oli muotoilut tehty Helsingissä siihen vastineeseen. Ministerin kabinetti oli silloin hyvin aktiivinen tässä asiassa ja sieltä orkestroitiin tätä kampanjaa, hän jatkaa.

Kääriäisen oma versio – jos olisi voinut unohtaa sen, että hän oli virassa istuva suurlähettiläs – olisi kuulunut näin:

–Mitä tulee varojen valvontaan, olisin kertonut, että ei meillä ole mitään keinoja käytännössä tarkkaan valvoa sitä, mihin ne rahat menee. Mosambikissa on yksi maailman heikoimpia hallintoja ja on ihan selvä, että kun ihmiset eivät osaa lukea ja kirjoittaa, ja heille annetaan varoja käyttöön, niin siellä tapahtuu yhtä ja toista.

Kääriäinen ryöpyttää kirjassaan ulkoministeriötä ja sen virkamiehiä, jotka hänen mukaansa piilottavat kehitysapuun liittyvän kritiikin tiukasti ministeriön sisälle, jos päästävät sitä esiin sielläkään. Sama teema nousee esiin, kun Kääriäiselle mainitsee Vihdin Uutisissa vuonna 2012 julkaistun haastattelun. Haastattelussa Kääriäinen puhkuu intoa työhönsä Mosambikissa: ”Minulla on vuodessa 30 miljoonaa euroa käytettävissäni auttamiseen. Mikä voisi olla sen parempaa työtä!”.

– Se oli pr-artikkeli, joita ministeriö toivoi virkamiehiltä paikallislehdille, Kääriäinen sanoo nyt.

Samaan aikaan Kääriäinen alkoi lähestyä työuransa loppua ja eriytyä yhä kauemmas virallisista näkökannoista ja yltiöpositiivisista raporteista. Hän ymmärtää kuitenkin nuoria virkamiehiä, jotka hänen mukaansa sortuvat tai suostuvat työnantajansa paineesta toiveajatteluun hankeraporteissaan.

– Minä itse syyllistyin siihen 30 vuotta, Kääriäinen sanoo.

– Ihmisten, joilla on vielä monta työvuotta jäljellä, on hyvin vaikea perustella itselleen, että tässä työssä ei ole järkeä.

Kääriäinen korostaa kuitenkin arvostelleensa kehitysavun ongelmia sekä julkisesti että ministeriön sisällä läpi virkauransa. Lopulta hän jäi ennenaikaiselle eläkkeelle kesken kautensa. Kirja alkoi syntyä.

–Nyt kun olen sieltä ulkona kokonaan, voin tuoda julki koko totuuden.

Kirjassaan Kääriäinen kuvaa ajattelunsa lopulliseksi käännekohdaksi, ”illuusioiden murentajaksi”, toista visiittiään Mosambikiin vuonna 2011. Hänen mukaansa maa ei ollut 13 poissaolovuoden aikana muuttunut miksikään, vaikka ”maan talous kasvoi edelleen hyvää 6–7 prosentin vuosivauhtia ja kyllä, lapset saattoivat valtaosin mennä nyt kouluun”. Valtaosassa maata Mosambik näytti hänen mukaansa samalta kuin vuonna 1975, ja Kääriäisen siteeraamat tutkimukset vahvistivat, että päätavoitteessa eli köyhyyden vähentämisessä oli epäonnistuttu.

Kirjan julkistamisen jälkeen Kääriäinen on saanut kritiikkiä muun muassa Pohjoismaisen Afrikka-instituutin johtajalta Iina Soirilta, jonka ura ristesi Kääriäisen kanssa Soirin toimiessa ulkoministeriön kehityspoliittisena neuvonantajana. Soiri syyttää Kääriäistä tutkimusten valikoivasta käytöstä ja haastaa osittain muun muassa väitteen Mosambikin jämähtämisestä paikoilleen. Kääriäisen ensimmäisen ja toisen ”kierroksen” välillä esimerkiksi koulun aloittavien kuusivuotiaiden mosambikilaislasten osuus nousi 36 prosentista 72 prosenttiin, Soiri huomauttaa.

Kääriäisen mukaan kehitys on näennäistä.

– Kun koulunaloittamistavoitteesta tuli indikaattori, joka mittaa [kehitysavun] onnistumista, niin koko avunantajayhteisö keskittyi siihen lukuun, Kääriäinen sanoo Uudelle Suomelle.

Hunningolle ovat hänen mukaansa jääneet muun muassa opetuksen taso ja ennen kaikkea kouluputken toinen pää: moni lopettaa yhä koulun kesken.

Mosambikissa äärimmäinen köyhyys ei Kääriäisen mukaan ”ole vähentynyt viimeisen kymmenen vuoden aikana lainkaan huolimatta siitä, että talous on ollut prosentuaalisesti yksi nopeimmin kasvaneita koko maailmassa”. Yleisestikin äärimmäisen köyhyyden vähentymisestä vastaa Kääriäisen mukaan lähinnä Kiina ja muut nousevat taloudet, ”joiden kehityksessä kehitysyhteistyöllä ei ole ollut mitään roolia”.

Nykyjärjestelmälle antamastaan täystyrmäyksestä huolimatta Kääriäinen on yhä maailmanparantaja, jonka mukaan ”on käsittämätöntä, että 85 maailman rikkainta ihmistä voi omistaa enemmän kuin kolme ja puoli miljardia köyhintä yhteensä!”. Vain hänen kannattamansa keinot ovat muuttuneet.

– Todelliseen muutoksen tähtäävä kehityspolitiikka olisi enemmänkin rikkaisiin maihin ja niiden yrityksiin kohdistuvaa toimintaa kuin kaivojen kaivamista kehitysmaihin, Kääriäinen kirjoittaa kirjassaan.

– Monikansallisten yritysten keinottelu siirtohinnoittelulla ja verojen välttely on lopetettava, veroparatiisit on suljettava, kehitysmaiden ongelmat tunnistava kauppajärjestely on luotava, tarpeettomat tuotesuojat ja tieteen ja teknologian laajemman hyväksikäytön esteet on purettava, Kääriäinen listaa.

Maailmanparantajan mukaan maailmantalouden systeemiset ongelmat ovat ”tehneet kehitysmaista pääomien nettoluovuttajia ja suurten kansainvälisten yritysten temmellyskenttää”. Yksi ongelmista ovat länsimaiden maataloustuet, joita esimerkiksi Suomi antaa yli kaksi miljardia – kaksinkertaisesti kehitysapuun nähden.

– Tilanne ei ole millään muotoa köyhän kehitysmaan viljelijän perspektiivistä kohtuullinen, Kääriäinen kirjoittaa.